Case some, vaalit ja Aamulehden Pokkinen – Vanha media voi sopeutua tai kuolla dinosauruksena.

Tänään sattui sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa, tarkemmin määriteltynä Twitterissä, silmiin linkki Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Esa Mäkisen kirjoitukseen. Hyvä kirjoitus sinällään, mutta siitä minulla ei nyt tässä vaiheessa ole kummemmin sanottavaa. Lähinnä lähdin kirjoittamaan Aamulehden pääkirjoituksesta jossa Jorma Pokkinen syväluotaa (?) mielenkiintoisella tavalla sosiaalista mediaa. Mäkinen siis kirjoitti kommentin Pokkisen kirjoituksesta ja niinpä näytän minäkin tekevän. Lainaukset viimeistä lukuunottamatta ovat suoraan Pokkisen jutusta, jonka kehoitankin lukemaan heti alkuunsa.

Sosiaalisen median, somen, on sanottu voittavan tämän presidentinvaalikamppailun. Kansa syvällä suomalaismetsissä tosin vielä luulee, että se sittenkin voisi olla Sauli Niinistö tai Pekka Haavisto. Saa nähdä.

Pokkinen on kai vahingossa käsittänyt väärin tai lukenut väärin lausahduksen, että “sosiaalisessa mediassa voitetaan vaalit”, mutta tavallaan sosiaalinen media on se joka aivan varmasti nousee voittajana näistä vaaleista. Somessa on ollut valtavasti pöhinää, innostuneisuutta, riehumista, solvaamista, mutta pääasiassa asiallista vaalikeskustelua ja vaalihuumaa. Sosiaalinen media on sähköistynyt (pun intended) ja lisää käyttäjiä on kirjaimellisesti syöksynyt esimerkiksi Twitteriin. Tästä on myös kiittäminen YLE:n ansiokasta twitterin seuraamista ihan päälähetyksissää. Vaalikeskusteluihin on poimittu kommentteja twitteristä, innostavaa. Ei ole vaikea arvata kumpi sysää kansalaisen helpommin kommentoimaan vaalitenttiä: maksullinen puhelinlinja vai #Vaalit2012 hashtagi samalla kun keskustelee tentistä kavereiden kanssa. Eikö? Aivan.

Sosiaalisessa mediassa on myös tapahtunut paljon sellaista, mitä ei muuten olisi voitu tehdä. Sosiaalisessa mediassa ei ole pelkästään kiistelty rakentavassa hengessä ja välillä asiattomastikin, vaan siellä on masinoitu vaalikoneiston ulkopuolisia tempauksia. Tällaisesta mielestäni mahtava esimerkki on Pekka Haaviston kannattajien Flashmobit. Tässä yksi mahtava esimerkki muiden joukosta:

Kääntääkö tällainen jonkun pään? Ei suoraan, mutta se tuo vaihtelua ehdokkaiden näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa, netissä yleensäkin ja miksei perinteisissä kahvipöytäkeskusteluissakin. Kyllä, yllättäen ihmiset eivät pidä verkkoelämäänsä erillisenä, kotoa lähdettäessä kaappiin laitettavana kokonaisuutena, vaan se on osa heidän elämänsä kokonaisuutta. Kyllä sitä kaffeella kerrotaan mitä kivaa inttervepistä on löytynyt, lähetetään ehkä sähköpostilla se linkki kaverille kaffeen jälkeen. Ellei nyt kännykällä onnistu heti.

Kuukauden seikkailu Facebookissa, Twitterissä, sähköpostiketjuissa, keskustelupalstoilla ja sielun kaatopaikoilla kertoo linjahäiriöstä. Somessa ei keskustella. Siellä intetään, loataan ja sekoillaan.

Tarkoittaako Pokkinen tällä, että hän on onnistuneesti viettänyt nyt aikaa somessa kuukauden? Onko hän hypännyt tuonne suureen tuntemattomaan journalistin tarmokkuudella ja tehokkaasti tutkinut mitä siellä oikeasti puhutaan. Väitän että ei. Jos hän on yllä mainitun kuvan saanut seuraamalla Twitterin hashtagia #Vaalit2012, on mies todella kammannut sieltä vain ne ikävät kommentit. Itse en ole juurikaan asiattomuuksia tuosta virrasta löytänyt. Se kuitenkin on se yleisin, käytännössä itsekseen muokkautuntu “viralliseksi” vaaltitagiksi. Facebookissa hän tietenkin pääsee seuraamaan ainostaan ystäviensä ja osin heidän ystävien keskustelua julkisten ryhmien ja sivujen lisäksi. Varmasti noita kuppikuntaisia pieniä ryhmiä ja sivuja löytyy paljon, mutta siellä käydään yleensä hyvin rajatun, sisäänpäinkääntyneen porukan keskusteluita. Nuo kuplat ovat yhtälailla esiintyneet siellä Kuopino torikahviloissa kuin Punavuoren hipsterikuppiloissa. Ei mitään uutta. Facebookin vaalisivustoilla keskustelu on ollut siistiä. Herääkin kysymys, että eikö Pokkilan pitäisi enemmänkin olla huolissaan omista ystävistään Facebookissa?

Eikö siellä kahviloissa ja toreilla sitten intetä ja loata? Ovatko ne jotenkin erilaisia paikkoja. Tai muotoilen kysymyksen toisin: eikö sosiaalinen media ole vain yksi paikka muiden joukossa, jossa ihmiset voivat kokoontua ja harjoittaa sosiaalisia aktiviteetteja? Ei siellä somessa tietenkään tehdä sinänsä mitään fyysistä, mutta kukapa sitä nyt torikahviossakaan kuulaa heittää.

Sosiaalinen elämä vain median keinoin tyhmistää, peukutus yksinkertaistaa. Joko-tai-maailma on kolkko, mustavalkoinen ja avoin, houkutteleva ovi vihapuheeseen.

Tässä olen periaatteessa samaa mieltä, mutta kuitenkin eri mieltä.Yksisuuntaisessa mediassa sosiaalista elämää viettäminen tyhmistää. Sosiaalinen media taas on vastavuoroinen, aina on keskustelukumppani. Jos ei ole, niin sitten teet jotain todella pahasti väärin. On totta, että sosiaalisessa mediassa on helppo jäädä omaan kuplaan samanmielisten ihmisten kanssa ja siellä kuplassa näyttää siltä, että koko maailma on samaa mieltä. Mutta samaa ilmiötä on ollut havaittavissa myös perinteisimmissä paikoissakin joissa ihmiset kokoontuvat. Samanmieliset yleensä hakevat toistensa seuraan, oli kyseessä sitten sosiaalinen media, kahvila, kaljakuppila tai urheilukenttä. Sosiaalinen media ei ole yhtään enemmän “houkutteleva ovi vihapuheisiin” kuin rautatieasema, pubi, uimahalli tai vaikkapa Helsingin bussi numero 63. Ihmiset, se seura joka siellä ajan viettopaikassa on, houkuttelee vihapuheisiin. Siteeraankin erästä suurta ajattelijaa ja sanon että “Samaa paskaa, eri tuutista”.

Salapoliisit seikkailevat verkoissa. Mikään ei jää piiloon. Vain totuus pelastaa.

Juuri nyt esiin nousevat Sauli Niinistön puheet 80- ja 90-luvulta. Silloiset arveluttavat lausunnot siviilipalveluksesta tai avioliitosta on nostettu mielipiteiden ullakolta moitittaviksi.

Pekka Haavisto saa myös maistaa poikittaista mailaa. Oliko rauhanneuvottelijan ura sittenkään menestys? Ja mihin ovat kadonneet rahat Munkkiniemen miljoonatalosta, kun nyt elämä on asettunut vuokralle Helsingin Kruununhakaan?

Aivan totta, mutta eikö perinteinen lehdistökin ole tätä tehnyt? Vai onko minulle jäänyt valheellisia mielikuvia lööpistä, otsikoista ja uutistenlukija puheista? Erona on nyt se, että tämän salapoliisityön tekee tavallisen ihmiset nopeasti ja helposti, koska he osaavat käyttää netin tarjoamia työkaluja ja toisaalta heillä ei ole samanlaisia paineita tarkistaa faktoja kuin tiedotusvälineillä. Tämän takia journalismilla on vielä paikkansa pitkään. Voimme (yleensä) luottaa siihen, että toimittajat ovat tehneet työnsä perinpohjin ja tarjoavat meille tosiasioita. Tässä sivutaan sitä ongelmaa joka lehdistöllä tänään on selätettävänä: pitää olla ensimmäinen. Se tuo kiireen ja huolimattomuuden kuvaan. Terveisiä vaan, että itse en halua tietää kuka julkaisi jutun ensimmäisenä, vaan lukea sen juttuja joka kertoo tapahtumista eniten faktoja ja osaa maalata kokonaiskuvan. Ja samalla voi jättää ne Katso Kuvat! ja SEKSI VAU! otsikot pois. Sellainen paska ei edes siellä sielun kaatopaikalla kestä kovin pitkään…

Sosiaalisessa mediassa voi tönäistä, ei hallita keskustelua. Julkisuuden hallinta on aivan muuta. Se on keskustelua, perusteluja, persoonaa.

Jos kuvittelee, että vaalit ratkaistaan keskustelupalstoilla, on suuresti väärässä. Laajimmat palstat ovat vertaistukiverkosto ja maakuntien vahva media. Päätä ne eivät käännä.

Sosiaalisen median keskusteluita ei voi hallita, totta. Mutta siellä voi tuoda oman mielipiteensä ja vastineensa esille niin, että se leviää mahdollisimman tehokkaasti ensin somessa ja sitten siellä kahvipöydissä. Sosiaalisessa mediassa pitääkin käyttää juuri niitä keinoja, jotka mainitset julkisuuden hallinnaksi. Edelleen: sosiaalinen media on vain yksi kanava, se ei ole mikään oma ihmeellinen maailma. Itse asiassa se on yleisnimitys uudelle internetille jossa olemme eläneet jo muutaman vuoden. Se on internet jossa ihmiset jakavat ja keskustelevat. Se ei ole mikään paperille painettu ilmoitustaulu, joka tipahtaa postiluukusta joka aamu. Se on dynaaminen.

Vaaleja ei ratkaista keskustelu palstoilla, mutta koko sosiaalisen median sateenvarjon alle tippuvissa palveluissa voi tuoda kansan tietoisuuteen enemmän kuin perinteisellä mainonnalla ja vaalitenteillä. Sinne voi nopeasti, helposti ja kohtuullisen edullisesti tuottaa omaa sisältöään niin paljon kuin kerkiää. Tietysti kyllästyminen on vaarana, mutta pointtina onkin se, että materiaalille ei ole rajoja määrässä vaan siitä MITÄ sinne laitetaan ja miten jaellaan.

Toiselle kierrokselle päässeet ehdokkaat ja heidän tukijoukkonsa ovat olleet aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Sillä on aivan varmasti jotain vaikutusta. He ovat saaneet enemmän näkyvyyttä ja media aikaa ihmisten päivissä kuin ne joilla on naamari pahvilla telineessä kaupan kiulmalla ja telkkarissa spotti jossa huudetaan, tai siis lakonisesti sanotaan, Pöö! Itselleni ei muista ehdokkaista jäänyt oikein telkkaria ja noita ulkomainoksia lukuunottamatta juuri mitään kosketuspintaa. Vaalitentit, mutta ei sitten muuta. Niinistön ja Haaviston juttuja sen sijaan tuli eteen netissä joka puolella. Heidän agendansa, jos näin voi sanoa, tuli hyvin selväksi. Heidän väliltään on helppo/vaikea valita koska tiedän mitä he ovat halunneet sanoa kampanjassaa. Siltä yhdeltä? Mieleen jäi “Pöö”…

Some ei vuoria siirrä, vaikka se uskonto medioituneille onkin. Totuus löytyy elämästä.

Olen erittäin aktiivinen ja mielestäni tehokas sosiaalisen median käyttäjä, en kuitenkaan huuda halleluujaa-hip-hei ja väitä että some mullistaa maailman. Edelleen: se on vain väline, yksi kanava. Se mikä mullistaa maailman on mitä sosiaalisella medialla tehdään, miten sitä käytetään. Yhtälailla perinteisen median puolella on pitänyt ymmärtää mitä laitetaan printtiin, lisäksi että mitä vielä mihinkin printtiin, ja mitä laitetaan radioon ja toisaalla telkkariin. Sitten tuli netti ja alettiin säätää bannereita ja tylsiä, homeisia nettisivuja. Sinne piti löytää uusi kulma. Nyt netti yhteisöllistyy, sosiaalistuu, ihmiset jakavat ja keskustelevat. Sinne ei voi tuutata sitä samaa taatelia kuin noihin muihin. Pitää löytää se oikea tapa. Eikä sekään ole vaikeaa, mutta se vaatii oikeasti mielenkiintoa ja kärsivällisyyttä.

Lopuksi lainaan alussa mainitsemaani Esa Mäkisen juttua:

Sosiaalinen media muuttaa maailmaa radikaalisti, ja samalla muuttuu lehdistö. Mutta vastuullisen median tehtävä ei tulevaisuudessakaan ole lukijoiden mielipiteiden piilottelu, vaan vallan vahtikoirana toimiminen.

Tulevaisuudessa se tehdään yhdessä lukijoidemme kanssa.

Tässä olen samaa mieltä, joskin se muutos tapahtuu mielestäni varkain, piilossa. Se kuitenkin näkyy yhtäkkiä shokeeraavasti, jos ei ole osannut katsoa tarkemmin ja seurata mitä maailmassa tapahtuu. Tulevaisuudessa se on voittaja perinteisessä mediassa, joka osaa tuoda kiinnostavaa sisältöä. Ei mitään Ou-nou, Katso Kuvat! journalismia, vaan oikeasti paneutua asiaan ja jättää epäonnistuville kilpailijoille nuo lukijoiden aliarvioimiset. Hyvälle journalismille on aina tilaa.

Related posts:

1. Sosiaalinen media vaaleissa ja muualla. Mitä, miten ja miksi.
2. Voiko yritys ulkoistaa sosiaalisen median?
3. Presidentinvaalit 2012 ja sosiaalinen media
4. Sosiaalisen median vaalit, hyvässä ja pahassa
5. Puolueet ja sosiaalinen media: ajatuksia osa 2